Siljan Sonja
|
Klikkaa kuvat suuremmiksi! - Kuvat © Siljan Suomenratsut 2008
Energiaa vaikka muille jakaa
Tyhjässä maneesissa kaikuu tarmokkaat laukka-askeleet. Liinaharjainen tamma lähestyy reippaaseen tahtiin vihreävalkoista pystyestettä. Sen korvat kääntyvät höröön juuri ennen noin metristä estettä ja sen askel lyhenee hiukan ratsastajan saadessa pidätteensä läpi. Askeleet sattuvat esteelle hyvin, ja tamma ponistaa lennokkaaseen hyppyyn juuri sopivasta paikasta. Sen pärskähdys kaikuu maneesissa kun ratsastaja pyytää sen raviin uralle päästyään. Tamma alkaa hakeutua alas ja eteen pitkin ja letkein askelin kunnes ratsastaja ottaa siihen taas tuntumaa valmistautuessaan suorittamaan tehtävän vielä toisen kerran.
Tosiaan, Sonja jos kuka on se tallin energinen luonne. Neitokainen osaa aina ilahduttaa pirteillä tervehdyshirnahduksillaan eikä se ole koskaan tylsää seuraa, vaan aina mukana täysillä kaikessa mitä ympärillä tapahtuu.
Sonja on kaikinpuolin mukava hoitaa. Se rakastaa huomioita ja kiintyy helposti ihmisiin. Vaikka se pääsääntöisesti onkin ilopilleri, se omistaa myös kiukkupäivänsä. Satulointi ja suitsiminen sujuu usein pientä äksyämistä lukuunottamatta oikein sujuvasti, eikä loimittamisessa, suojittamisessa yms. ole juurikaan koskaan ongelmia. Kavioita puhdistaessa tai esimerkiksi pinteleitä laittaessa tamma ei kovin kauaa jaksa jalkojaan pitää paikallaan, joten toimijan kannattaa olla ripeä toimissaan. Sonja on hyvä taluttaa, eikä se kiukkua juuri koskaan lastatessakaan. Kuljetuksen ajaksi sille on tosin hyvä varata aina jotain tekemistä, muttei sen tarvitse olla heinäverkkoa suurempaa. Sonja ei ole eläinlääkärin ja kengittäjän kaveri, muttei vihamieskään.
Sonja on todella reipas ratsastaa, ja joskus innostuessaan taitavampikaan ratsastaja ei saa siitä ihan helolla pidätteitään läpi. Sonjalla on hieno hyppytekniikka, ja siksi siksi se hyppääkin jopa 120cm ratana, eli aika hienosti suokiksi. (Toki suvullakin on asiansa tähän.) Sillä on pitkät askellajit, jonka takia sillä voi olla joskus hankaluuksia esimerkiksi sarjaesteiden kanssa. Taitava ratsastaja saa sen kuitenkin sovittamaan askeleensa vaikka minkämoiseen väliin. Sonja liikkuu kouluakin ratsastettaessa reippaasti eteen ja sopivan lämmittelyt jälkeen sen askeleen alkavat näyttää jo oikein hienoilta. Neiti rakastaa myös maastoilua, muttei se ole todellakaan mikään aloittelijan maastoratsu, sillä sen reippaus on ainakin kaksinkertaista maastossa, jossa virikkeitä riittää. Tamma rakastaa myös maastoesteitä ja uittamista todella paljon.
Sonja suhtautuu muihin hevosiin oikein hyvin, mutta se pärjää loistavasti ilman kaverin seuraa, tästä syystä se on loistava kisakaveri - sen kanssa on helppo harjoitella yksinkin, se ei tarvitse kisamatkoille traikkukaveria, eikä se hätäänny kisapaikallakaan ilman tuttua kaveria, Sonjalle riittää kaveriksi se tuttu ja turvallinen ihminen. Myös maastoilu on ainakin kolmesti kivempaa, kun ei tarvitse ensimmäistä kilometriä vahtia, ettei tamma yllättäen käänny takaisin kotiin hirmuisella kiitolaukalla kavereita kohti. (Näistäkin tapauksista on kokemusta..)
Sukutaulu
|
Sonjan isä, Kappertti Kap, on muutamia kisoja niin koulu-, kuin estepuolellakin kisannut suomiputteorhi. Säkää tältä pojalta löytyy 163cm ja luonne hipoo täydellisyyttä. Aapon luonteenpiirteisiin kuuluu isänsä aika-ajoin näkyvää orimaisuutta ja emänsä omapäisyyttä, mutta silti se luonteeltaan erittäin kiltti. Aapolla ei ainakaan tietojen mukaan ole kuin yksi jälkeläinen, meidän Sonja.
Vilpertti, Sonjan isänisä, on punarautias, 140cm korkea suomenpienhevonen. Oriilla on seitsemän jälkeläistä, joista suurin osa on valitettavasti kadonnut bittiavaruuteen. Vili on luonteeltaan rauhallinen, mutta silloin tällöin sen pitää muistuttaa, että orihan hän on! Sillä on yli 30 sijoitusta tai voittoa estepuolelta sekä muutamia sijoituksia myös kenttäradoilta. Vili on ansainnut lisäksi hyviä arvonimiä näyttelyistä. Ori kuoli 15.7.2008 vakavaan kaasuähkyyn.
Suomenpienhevosori K.P. Hirmu on Sonjan isänisänisä. Hirmulta löytyi menestystä koulu- ja näyttelypuolelta sen upean rakenteen ja hienojen liikkeiden vuoksi. Orin vanhemmat olivat periyttäneet hänelle myös suurenmoisen luonteen, josta ei paljonkaan orimaisuutta löydy. Säkää Hirmulta löytyi vain 142cm, mutta omasi silti ”suuren egon”. Tarhassa oli aina kaikkien pomo ja ihmisenkin kanssa piti aina välillä keskustella johtajuudesta. Hirmu menehtyi vuoden 2007 alussa juostessaan auton alle.
Leiditär, Sonjan isänisänemä, oli myös pienhevosmitoissa oleva kaunis tamma. Leidi eleli lähes koko elämänsä harrasteratsuna pienellä maalaistallilla. Muutamia sijoituksia seuraestekisoista silti löytyy. Leidin luonne oli melko hankala, sillä siltä puuttui ihmisen kunnioitus täysin. Saattoi juosta ihmisen yli häikäilemättä tai vain liiskata harjaajan kesken harjauksen seinää vasten. Esteille päästyään tamma oli kuitenkin oikea hirmu ja ponnua löytyi 90cm ratoihin, joka on sen kokoiselle hevoselle jo ihan kiitettävä taso. Leidi lopetettiin vakavan nivelrikon seurauksena vuoden 2007 kesällä.
Sonjan isänemä on este- ja kenttäpuolella menestynyt tamma Kapriella. Ellu on palkittu YLA2 ja SLA-III -palkinnoilla. Luonteeltaan tamma on hiukan omapäinen ja herkkä, ja testailee käsittelijäänsä minkä kerkiää. Ellun säkä on 154cm ja väriltään se on vaaleanpunarautias.
Jääskammo, Sonjan isäemänisä, on 164cm korkea ori, jota on yritetty vaunujen eteen, kenttäratsuksi ja vaikka ties miksi. Omaksi lajikseen Kammo totesi kuitenkin esteratsastuksen, josta niitti menestystäkin ihan kiitettävästi. Se vaihtoi 12-14-vuotiaana useaan otteeseen omistajaa, sillä orista tuli hankala käsitellä. Loppujen lopuksi ori päätyi kuitenkin osaavalle ja hevostenkäsittelytaidon omaavalle omistajalle, jolla se on yhä.
Sonjan isänemänemä Viimakuuron Suvivirsi on antanut ainokaiselle varsalleen Ellulle kyllä hyvät geenit, kun tamman luonnekin on mitä mainioin. Suvi on erittäin kiltti ja lähes kaikkien käsiteltävissä, mutta esteille päästyään siitä tulee oikea hyppyhirmu ja siinä ei silloin paljon nokka tuhise! Maastossakin tämä mamma on aivan unelmatapaus, jolle et kyllä vertaista löydä. Suvi on kisannut pääasiassa seuratasolla esteitä, mutta niitäkin menestystä niittäen. Säkää Suvilta löytyy 152cm.
Sonjan emä Romanssi RÖK, eli Roosa, on avosydäminen ja ystävällinen tamma. Sillä on seitsemän jälkeläistä, joista valitettavasti kuitenkin lähes kaikki ovat kadonneet virtuaaliavaruuteen, joten heidän menestyksestään ei ole tietoa. Tammalla itsellään on kuitenkin toistakymmentä ERJ-sijoitusta. Säkää tältä neidiltä löytyy 156cm ja karvapeite hänellä on kauniin punarautias.
Majuri Hevimies, Sonjan emänisä, on kadonnut bittiavaruuteen, joten menestyksestä ja jälkeläisistä ei ole kummoisempaa tietoa. Luonne orilla on kuitenkin kuuleman mukaan ollut melko orimainen ja hankala käsitellä, joten todennäköisesti se on lopetettu käsittelytaidon puuttuessa jossain vaiheessa. Mauri oli 159cm korkea ja väriltään voikko.
Menestynyt 160cm korkea ori Majuri on Sonjan emänisänisä. Majuri on ruunattu 10-vuotiaana, jonka jälkeen luonne rauhoittui huimasti. Ennen ruunausta se oli melko mahdoton etenkin kisapaikalla, kun tammat veivät kaiken huomion. Ruunauksen jälkeen Majuri alkoi kuitenkin menestyä esteillä aina kansalliselle tasolle saakka. 18-vuotiaana sen jalat alkoivat olla niin huonossa kunnossa, että Majuri pääsi viettämään leppoisia eläkepäiviä.
Pitslaus, Sonjan emänisänemä, oli vain 13-vuotiaaksi elänyt henkeäsalpaavan kaunis tamma. Pitsi kisasi seura- ja aluetasolla 5-vuotiaasta 10-vuotiaaksi, kunnes sillä todettiin vakava keuhkosairaus. Tamma menehtyikin tämän keuhkosairauksen saattelemana jo 13-vuoden iässä. Pitsillä oli hyvä luonne, vaikka kuumuikin helposti esteillä. Sen kohtaloksi koituikin, kun tamma ei tajunnut ottaa rauhallisesti.
Sonjan emänemä on este- ja kenttäpuolella menestynyt tamma Taivaankannelta Kadotettu. Sen sivut ovat kadonneet virtuaaliavaruuteen, mutta sain selville, että on ansainnut ainakin palkinnot SLA-II ja YLA3. Tammalta löytyy myös muutamia menestyneitä jälkeläisiä. Katan luonne oli hiukan äksy, mutta ratsastaessa oli kuitenkin täysin ongelmaton ja helppo ratsu.
Railakkaasta Rappiolla, Sonjan emänemänisä, on estepuolen suomenpienhevosori. Se hyppäsi jopa metrin ratoja ja kisasi aluetasolla. Luonne tällä orilla oli melko lailla perussuomiputen ja väritys samoin perus liinakko. Rappi tuli toimeen lähes tulkoon kaikkien hevosten ja ihmisten kanssa. Sillä oli jopa oma ihailijajoukko, joka suri orin poismenoa 21-vuoden isässä.
Tuulesta Taiottu oli Sonjan emännemänemä. Sen säkä oli vain 140cm, mutta se hyppäsi silti seuratasolla 80cm ratoja. Tuulan luonne oli kiltti ja toimeentuleva. Jälkeläisiä tamma sai viisi, joista Sonjan emänemä Kata oli viimeinen. Tuulalla oli myös hyvä rakenne ja siksi se sai kehuja myös näyttelytuomareilta. Tuula lopetettiin 18-vuoden iässä nivelrikon seuraamuksena.
Kilpailut
Maijunen kilpailuttaa Sonjaa aktiivisesti tallin ulkopuolella, mutta hoitaja saa valmentautua sillä ja toki osallistua tallin sisäisiin kilpailuihin.
|
Päiväkirja & Valmennukset
17.7.2010, estetunti, kirjoittajana Pekka
Lauantaina heräilin vasta puolenpäivän aikaan pitkäksi venähtäneen perjantai-illan takia. Olin viettänyt aikaa ystävieni kanssa rannalla ja saapunut vasta kolmen aikaan yöllä kotiin. Herätys oli tietenkin jäänyt laittamatta, onneksi sain soiton Minneltä, joka kysyi, ehtisinkö tulemaan kaupungille makutuomariksi. Olin jo suostumassa, kunnes muistin estetunnin. Mieluummin lähdin verestämään esteratsastusmuistojani kuin lähtisin tytön kanssa shoppailemaan...
Puoli yhdeltä kaivoin kaapin pohjalta mustat ratsastushousut ja nappasin kirkkaanvihreän Jack&Jonesin t-paidan päälleni. Heitin höntsät (toisin sanoen harmaat collegehousut) jalkaani ja tungin ratsastushousut saappaiden seuraksi treenikassiin, jossa oli nimeni ja futisseurani logo. Löysin pölyisen GPAni ja hanskat sen sisältä, ja tunkin nekin kassiin. Ready to go. Nappasin kypäräni, kevarin avaimet sekä kotiavaimet, ja hyppelin kerrostalon rappuset alas nopeaa tahtia. Pihalla tervehdin yläkerran mummoa ja tämän saksanpaimenkoiraa, kunnes lähdin ajelemaan kohti Mustikkamäkeä.
Vähän yhden jälkeen olinkin jo perillä. Puuhailin Sinnan kanssa hetken, harjailin ja hieroin sitä, ja lopuksi heitin ruokakuppiin pari kuivaa leivänkannikkaa. Komea, voikko ori seisoi tallikäytävällä puoliunessa piittaamatta hoitajansa puuhailuista sen harjan parissa. Juttelin tytön kanssa hetken. Hän esittäytyi Krisiksi, ja ilmoitti olevansa Jokerin hoitaja. Kyselin hieman Sonjasta, jolla Kris oli käynyt tunneilla. Kuulemma mukava kaveri. Kiitin, ja lähdin etsimään käsiini Sonjan harjoja. Tein tuttavuutta tammaan ja harjasin sen, kunnes päätin tallille saapuneen Henrin ehdotuksesta lähteä katsomaan futista hoitajien huoneen telkkarista. Valtasimme sohvan ja aloimme katsoa kotijoukkueemme peliä.
Kris ja Wrie saapuivat hetken päästä hoitajien huoneeseen, ruikuttaen jotain Salkkareiden uusinnoista. Kello olikin jo 20 vaille kaksi, joten luovutin paikkani tytöille, jotka jäivät Henrin kanssa tappelemaan televisiokanavasta. Kävin vielä harjaamassa Sonjan, jonka jälkeen varustin intoa puhkuvan tamman. Olin juuri aloittamassa suitsimista, kun Henri tuli varsin myrtyneenä pois hoitajien huoneesta. Ilmeisesti hävinnyt.
"Meinaatko höntsillä ratsastaa?" Henri kysäisi. Katsahdin housujani – perkule. Pyysin toista laittamaan Sonjan valmiiksi kun itse kävisin vaihtamassa kamat. Kiireen vilkkaa kävelin hoitajien huoneeseen, riuhtaisin oven auki ja kaivoin kaapista kassini. Heitin kassin vessan avoimesta ovesta sisään ja hypin itse perässä repiessäni jo housuja pois jalasta. Samassa tajusin sohvalta silmät pyöreinä kyttäävät tytöt. Pahoittelin virnistellen ja lähes kaaduin vessaan. Vaihdoin kamat pikavauhtia ja lopuksi potkin kassin ulos vessasta kiskoen toista saapasta jalkaani. Tytöt kummastelivat jälleen, mutten ehtinyt selitellä kun jo kipitin takaisin tallin puolelle kypärä toisessa kädessä. Henri odotteli puoliksi käytävälle erittäin ärsyyntyneen näköisenä.
"No johan kesti..." poika mutisi luovuttaen ohjat minulle ja ristien kätensä rinnalleen.
”Ne muut lähti jo aikasemmin ja Vannin kanssa se yks lähti äsken”, Henri totesi selvästi katkerana. Pyöräytin silmiäni ja käskin pojan hankkia itselleen naisen. Henri mulkaisi minua alta kulmiensa, ja katsoin parhaaksi lähteä kohti kenttää... Muut olivat jo kaarrossa, tunnistin ainakin Linnean ja Rian Vannin lisäksi. Ratsastajat olivat vieraita lukuun ottamatta Vannin ratsastajaa, jonka olin nähnyt Sinnan saapumispäivänä. Talutin Sonjan joukon jatkoksi ja kiristin vyön. Nousin selkään nopeasti, olinpa ennen pari muuta siellä myöhästymisestäni huolimatta. Pidensin jalustimia ainakin kolme reikää, että ne kelpaisivat edes estejalustimiksi, ja lähdin sitten uralle parin muun ratsukon seuraksi.
Maijunen vilkaisi kaikkien jalustimet. Sanni Konstalla joutui lyhentämään parilla reiällä, eihän tyttö päässyt kunnolla kevyeen istuntaan suurella hevosella. Hiljalleen kerättiin ohjaa ja koottiin hevosia. Muutama kierros ravailtiin aivan normaalisti kevyessä ravissa. Sonjalla oli ihan tajuttoman iso ravi entiselle poniratsastajalle… Sain kärsiä muutaman kierroksen kunnes hoksasin vaihtaa kevennyksen oikeaan ja löysin sopivan tahdin. Sonjallakin tuntui olevan mukavampaa, se ei enää heitellyt päätään kun meikäläisenkin käsi tasaantui. Maijunen selitti, että aluksi vaihdeltaisiin askeleenpituutta ja mennään kaarevia uria.
”Pekka, enemmän pohkeilla, et sä voi viedä kättä noin paljo irti vartalosta!” Maijunen huusi kun käänsin voltille. Meikähän oli aivan ruosteessa! Liimasin kyynärpäät kiinni kylkiin ja tunnustelin pohkeilla kääntämistä. Käytin ohjaa paljon kevyemmin ja uskalsin ottaa enemmän vastaan. Sonja kulki mukavan reippaasti, ei tarvinnut paljoa käskeä, lähinnä hidastelin vauhtia puolipidätteillä. Maijunen korjaili välillä itse kunkin asentoa, kommentoi teitä ja tempoa. Lopulta hän selitti seuraavan puomitehtävän.
Erika Linnealla aloitti, ja nosti laukan portilta. Linnea ei mennyt ihan niin nätisti, rikkoi raville pari kertaa, mutta kohtalaisesti kuitenkin. Vanni meni tehtävän nauraen puomeille, samoin Konsta. Hermoilin hieman laukannostoa, ja ilmeisesti liioittelin ulkopohkeen kanssa kun Maijunen nauraa räkätti sille, kuinka se nousi. Laukka kuitenkin nousi, mitä nyt sain Sonjan hyppäämään uralta. Tulimme hieman vinossa ensimmäisille puomeille ja unohdin tehdä sen laukkaympyrän... Maijunen käski tulla saman tien uudestaan, tällä kertaa sain suoran linjan ja ympyräkin tuli tehtyä. Johanna tuli tehtävän Rialla hieman löysään tahtiin. Seuraavilla kerroilla kaikki paransivat eikä Maijunen löytänyt viimeisellä kerralla oikein mitään korjattavaa. Tehtävä toistettiin myös toiseen suuntaan. Erikalla oli aluksi ongelmia saada laukka nostettua, mutta lopulta hekin tulivat tehtävän oikeassa laukassa virheittä.
”No niin, sitten kevyttä ravia uralla. Tehdään suunnanvaihdos vaikka täyskaarroilla. Jokainen valmistelee omalta kohdaltaan, ja suunta vaihtuu!” Maijunen selitti kävellessään okserille. Suunnat vaihtuivat, ja parin kierroksen päästä siirryimme käyntiin pitkin ohjin. Hevoset venyttivät kaulaansa ja pärskähtelivät. Sonjan lavoilla ja kaulalla kiilteli jo hiki, samoin omalla otsalla ja selässä.
”Pekka hei, minkätasoinen sä olet? Nää muut mä tiedän, mutta sä kun et Sinnalkaa oo menny…” Maijunen kysäisin nostaessaan okseria arvioltani kuusikymmentäsenttiseksi.
”No pikkuponeilla kasiikymppiä ratana, metrinkin oon menny kuset housussa. Hevosilla varmaan menis enemmänkin. Oon enemmän kouluratsastaja”, totesin olkia kohauttaen. Maijunen naurahti, ja suuntasi sitten pystylle. Sen hän nosti samoihin korkeuksiin. Panikoin itsekseni jo valmiina, kun kuulin Vannin ratsastajan kysyvän, että kai esteet tuosta vielä nousevat. Maijunen totesi, että ainakin hänelle, Pekalle ja Sannille tulisi isompaa lopuksi. En hermostunut, ehkä alkukankeuksien jälkeen se tavanomainen kasikymppikin menisi kuin vettä vaan. Keräsimme ohjat taas ja kuuntelimme seuraavan tehtävän selityksen.
”Eli katotaa nyt sit miten te hyppäätte. Muille nää on tän kuuskymppä, mut mä lasken nyt Rialle vähän, ettei senkään tarvi työskennellä rajoilla. Eka tää pysty, laukan voi nostaa jo ennen tota kulmaa. Pysty, laskette askeleet, okseri ja sit takas vasemmalla ja rääkäsette mulle askeleiden määrän. Ei oo mitään yhtä oikeeta, teillä on niin erikokoset ja –askeliset hevoset. Mut lähtekääs sit ravailee. Johanna ja Ria vois tulla sit ku sanon…” Maijunen selosti samalla kun ratsukot alkoivat ravata uralla. Sonja liikkui paljon reippaammin ja tiheämmässä ravissa, jossa minäkin pystyin keventämään paremmin. Hetken päästä Maijunen huuteli Johannaa, joka lähti pitkän sivun keskeltä laukkaan. Ria oli selkeästi innoissaan, ja hyppäsi esteet kevyesti. Seuraavaksi tuli Sanni Konstalla, joka sai väliin ainoastaan neljä Johannan ja Rian kuuden tilalle.
”Pekka sitten”, Maijunen huudahti kun olin juuri aloittanut pitkän sivun. Nostin laukan keskikohdan jälkeen. Sonja kulki korvat hörössä melko suurta laukkaa. Hätäilin jo nyt askelien kanssa. Neljä? Viisi? Ehkä jopa kuusi? Pystyn yli menimme kevysti, pysyin jopa hypyssä mukana. Jalkakaan ei lentänyt pahasti eikä asento muutenkaan mättänyt kun Maijunen hoki vain sanaa hyvä. Suoralla laskin laukka-askeleita. Yksi, kaksi, kolme, neljäääÄÄÄÄÄÄÄÄÄ, huusin ajatuksissani Sonjan todetessa, ettei millään voinut mahduttaa viidettä tai edes puolikasta laukka-askelta ennen estettä. Nappasin mahdollisimman kaukaa harjasta kiinni ja pysyin jotenkuten mukana. Sonjakaan ei ilmeisesti loukkaantunut, jatkoi laukkaa takaisin vasemmalle.
”Neljä. Olin ihan varma, että viisi”, sain sanottua Maijuselle.
”Ei kannata ikinä olettaa hevoselta mitään ellet sinä itse sitä ratsasta. Tuossakaan et lainkaan pidätellyt tai käskenyt, lyhyemmällä laukalla olisi hyvinkin mennyt viisi”, Maijunen vinkkasi, ja tajusin itsekin mokani. Erika ja Linnea sekä Tikkunekku ja Vanni tulivat vielä. Ensimmäisellä kerralla Linnea kielsi okserille, ja Maijunen kertoi sen johtuvan ennakoinnista. Erika tuli toistamiseen vain okserin, ja tällä antoi ohjan vasta esteellä kun hevonen sitä tarvitsi. Vanni tuli rutiinilla ja kevyesti, hädin tuskin jaksoi hypätä noin pieniä.
Tulimme kaikki tehtävän toistamiseen. Tällä kertaa sain pidätteet tehtyä ja jopa läpi, ja Sonja sai viisi laukka-askelta väliin ja täydellisen ponnistuspaikan okserille. Muillakaan ei ollut ongelmia, kaikki vain paransivat pikkuvirheitä ja tulivat paremmin kuin äsken. Hetken ravailtuamme Maijunen käski siirtämään käyntiin, ja alkoi selittää rataa. Kuuntelin tarkasti, kävin radan pari kertaa ajatuksella läpi pohkeineen, johtavine ohjasotteineen, laukanvaihtoineen ja pidätteineen. Kun olin käynyt radan päässäni apujen kera, tajusin, että Ria oli jo lähtenyt radalle. En keskittynyt kuuntelemaan tai katsomaan suoritusta ja Maijusen ohjeita, herättelin Sonjaa ja valmistauduin henkisesti. Hetken päästä nimeni kajahti Maijusen suunnasta.
Se oli menoa sitten. Nostin laukan ja suuntasin pystylle. Sonja meni kevyesti yli, ja jatkoi tahdikasta laukkaa kohti okseria. Laukka oli pitkää, laskin kolmen askelta ja huomasin esteen lähestyvän. Ajoin hieman eteen, ja askeleita tuli neljä, jonka jälkeen liitelimme kevyesti okserin yli. Hakkasin vasemman pohkeen läpi, liirasimme hieman uralle, jonka jälkeen pidätin menoa. Valmistelin laukkapohkeet toisin päin, ja esteen päällä tuli puhdas vaihto edestä, muttei takaa. Muutama askel ennen pystyä saimme oikean laukan peliin sekä edestä, että takaa, mutta lähestyminen oli hieman huono laukan kanssa sekoilun takia. Portille lähestyttäessä Sonja hieman kyttäili, mutta hyppäsi kuitenkin – todella läheltä. Makasin lähinnä kaulalla, ja Maijunen käski olla vähemmän etukenossa, enemmän suorassa. Laukka kuitenkin vaihtui heti portilla, ja tulimme hieman vinosti okserille. Yli ja uralle. Hengitin raskaasti, mutta en voinut kuin iloita.
Kun Vanni oli mennyt, ja Ria vielä toisen kerran, esteet nostettiin kahdeksaankymmeneen. Linnea meni kevyesti, mitä nyt kammoksui hurjaa porttia. Maijunen sanoi taas nimeni, ja suuntasi sitten okserille. Lähdin radalle. Pysty kevyesti yli, suuntasin okserille. Huomasin vasta nyt, että Maijunen oli nostanut takapuomin ainakin metriin. Epäröin, mutta ajoin Sonjaa eteenpäin, jotta pääsisimme yli. Askeleita tuli viisi. Johtava ohjasote ja siisti käännös vasemmalle. Uran viertä pitkin suuntasimme pystylle, jonka Maijunen oli kerinnyt myös nostaa. Pieni epävarmuus oli pääkopassa, mutta Sonja tuntui osaavan homman. Avustin sitä hiukan, mutta tamma vaihtoi laukat itsekseen ja lähestyi hyvin kunhan vain annoin tarpeeksi pohkeita. Portille tulikin sitten kielto.
”Olit ohjassa kii. Älä epäröi siellä, kyllä sä osaat!” Maijunen opasti kun käänsin pystyn takaa samanlaisen tien portille. Annoin pohkeita hieman reilummin, ja Sonja ponnisti kaukaa yli. Olin ihan varma, että pidikkeillään heiluva portti tippuisi. Eipä tippunut, huokaisin helpotuksesta ja tein suoran tien okserille vaihtaen laukan parin raviaskeleen kautta. Radan jälkeen Maijunen kehui, ja nosti esteitä vielä hieman Vannille ja tämän ratsastajalle. Taputin Sonjaa ja aloin ravailemaan loppuraveja. Sonja kulki huomattavasti letkeämmin, ja sain sen helpommin ratsastettua peräänantoon. Annoin hieman ohjaa, ja Sonja alkoi kulkea pidemmässä muodossa kaulaansa venyttäen. Hymähdin. Oli vanha taito yhä tallella.
Maijunen käski ratsastaa eteen-alas ja kun siltä tuntui, ottaa käyntiin, kävellä muutaman kierroksen pitkin ohjin ja sitten suuntaamaan talliin. Ravailimme aikamme, eteen-alas-ratsastimme hieman vaihtelevalla menestyksellä ja käyntien jälkeen suuntasimme talliin. Kaipa meikäläinen osasi vielä hypätä.
Opettajan kommentit tunnista: Ihan hyvin oli Pekallakin hommat hanskassa, vaikka kovasti päivittelitkin kuinka oli pitkä aika siitä kuin viimeksi olet hypännyt, saati sitten ratsastellut.. Olivat ne hanskat tosin hieman hukassa pätkän tunnin alusta, mutta oikeat vivut löytyivät kyllä nopeasti ainakin näin opettajan silmin katsottuna, mitä siinä kaivattiinkin ja millä polle saatiin liikkumaan pyyntöjen mukaan. Kunhan pääsit juttuun taas jyvälle, sujui toiminta hyvin ja Sonja liikkuin nätisti. Papukaijamerkki siitä, ettei vauhti kertaakaan lähtenyt käsistä, tai edes meinannut niin tehdä. Jatkossa kun suunnittelet hieman enemmän ratsastustasi etukäteen ja pistät hieman ajattelua kehiin, niin kaikki sujuu moitteettomasti. Ja tosiaan, osaa se teikäläinen vielä hypätä. (Ja Sonja myös.)
16.2.2010 - Sonjan kanssa päästiin tänään treenaamaan valvovan silmän alla estevalmennuksen merkeissä.
Näin opettajana toiminut Sniif kommentoi valmennuksen kulkua:
"Astelin sisälle maneesiin. Maijunen oli jo Sonjan selässä ja oli parhaillaan
säätämässä jalustimia estepituudelle. Tervehdin parivaljakkoa ja laitoin muutaman
esteen pystyyn. Katselin aluksi teidän alkuverryttelyn yhteistyötä. Sonja näytti
hyvin eteenpäinpyrkivältä ja innokkaalta. Kehotin hieman ottamaan tammaa kiinni,
ettei se juokse koko valmennusta läpi. Pikkuhiljaa kun olitte verrytelleet
jokaisessa askellajissa, pääsitte verryttelyesteelle. Este oli korkeudeltaan 50cm
korkea, eli kovinkaan paljon teillä ei ollut tekemistä. Sonja otti melko paljon
vauhtia hyppyihin mukaan ja jouduit useamman kerran tukeutumaan harjaan. Kehotin
kääntää tamman ympyrälle, jos hallitseminen olisi vaikeaa. Pikkuhiljaa pääsitte
kuitenkin todelliselle radalle. Radan korkein este oli metrin eli vähän alle tamman
koulutustason. Ratsukon hypyt olivat suuria ja askeleet isoliikkeisiä. Pahempia
virheitä en huomannut, ainoastaan vauhtia voisi kokeilla säädellä."
2.2.2010, leikkitunti, kirjoittajana Kris
Aurinko paistoi kirpeässä pakkassäässä. Tai no, pakkasta oli ehkä -10, joka tuntui vähältä verrattuna muutama viikko sitten oleviin -25 pakkasiin. Tänään oli juuri sopiva päivä leikkitunnille, johon oli minun lisäkseni osallistumassa kolme muuta ratsukkoa. Olin sanonut Maijuselle meneväni mielellään jollakin muulla hevosella kuin Jokella, sillä sen kanssa taipaleeni oli vasta aivan alkupäässä, ja halusin tutustua hevoseen mahdollisimman rauhalliseen tahtiin - ja sitäpaitsi leikkitunnista tuskin olisi tullut mitään - Jokkekun oli sellainen komentelija, että kukaan muu ei olisi uskaltanut tulla lähellekkään (mutta toisaalta olisimme varmasti voittaneet kaikki leikkimieliset kilpailut, heh). Hän oli ehdottanut minulle vauhdikasta Sonjaa, ja otin ns. "haasteen" mielelläni vastaan. Nyt olinkin parhaillaan rämpimässä kuusimetsässä päättäessäni "oikaista" hieman. Minusta vain tuntui, ettei ajallisesti matkani ripeytynyt lainkaan, päinvastoin, tuntui kuin olisin polkenut ympyrää, metsä näytti samanlaiselta menin sitten mihinpäin tahansa. Vilahdus valkoisesta tutusta tallirakennuksesta puiden lomasta saa minut huokaisemaan helpotuksesta - ehkei suunnistustaitoni olleetkaan niin ruosteessa, kuin olin kuvitellut!
Tallilla menin ensimmäiseksi etsimään Sonjan karsinan. Tamma oli karsinassaan hamuilemassa viimeisiä heinänkorsia purujensa joukosta ja hörähti lempeästi avatessani ovea hieman. Juttelin sille mukavia, mutten jäänyt pitkäksi aikaa norkoilemaan - aikaa oli noin 20 minuuttia olla maneesissa valmiina, ja muut olivat suurinpiirtein jo harjanneet hevosensa. Mukaan oli tulossa yksi vieras ratsukko, sekä kirjavalla Aslanilla ratsastava tyttö, jota en kuitenkaan tuntenut ja Novalla menevä Nipsu, joka oli kaverini. Kipaisin hakemassa Sonjan harjat ja suitset, sekä kypäräni samalla kerralla, raippaa en uskonut tarvitsevani ja se olisi varmasti vain tiellä. Pystyin vain toivomaan, että tammalla oli kivat askellajit, joissa oli _helppo_ istua, häntäluuni oli ihan tarpeeksi kipeä kieron ystäväni vetäistyä penkin altani.. Aloitin harjaamisen pölärillä ja kumisualla, jolla irrottelin enimmät liat ja irtokarvat. Harjasin jalat huolellisesti ja putsasin kaviot. Sonja selvästi nautti harjailusta ja rapsuttaessani sitä sään kohdalta, ylähuuli venyi jonnekkin parin metrin päähän ja alkoi höpläämään karsinan kaltereita. "Sinäkin tykkäät tästä, rapsuttelen sua paremmin tunnin jälkeen, nyt on piskuinen kiire", vilkaisin kelloani, joka näytti jo varttia vaille kuutta. Noin kymmenen minuuttia, niin meidän pitäisi olla jo maneesilla. Päätin pistää vauhtia ja lämmiteltyäni kuolaimia käsieni välissä, ujutin ne tamman suuhun ja pujotin korvat oikeille paikoilleen. Suoristin turparemmiä, jonka jälkeen laitoin kaikki remmit kiinni. Ehdin vielä selvittämään harjaa ja häntää hieman, jonka jälkeen nappasin kypärän päähäni ja lähdin taluttamaan energisen oloista neitiä maneesille.
Vihelsin maneesin ovella ja avatessani oven, näin kaikki muut jo ratsailla, tosin vielä kaarrossa. "Noniin, tulithan sinä sieltä! Muut voivat alkaa verryttelemään itsenäisesti käynnissä ja ravissa", Maijunen puheli ja hymyili tullessani hänen luokseen: "Haluatko hypätä itse selkään vai pukkaanko", hän sanoi virnistäen. Vilkaisin hevosta arvelevasti ja vastasin iloisesti: "Taidan päästä omin avuin selkään". Pyysin naista pitämään Sonjaa hetken kiinni, kun itse otin juosten vauhtia ja ponnistin selkään ensimmäisellä kerralla. "Jes! Milloinkohan viimeksi tuotakin olen harjoitellut!" sanoin samalla kun taputtelin Sonjaa kärsivällisyydestä. Annoin tammalle hieman pohkeita liikkeelle lähtemiseksi ja neiti lähti kävelemään rennosti ympäri maneesia venyttäen kaulaansa alas. Kun muut aloittelivat ravaamista, siirryin hieman uran sisäpuolelle ja otin ohjat käteen. Tein hieman ympyröitä ja voltteja. Kun tunsin Sonjan taipuvan hyvin ja rentoutuvan enemmän, aloitin ravaamisen ja menin muiden mukana uralla tehden välillä tällöinkin voltteja. Kumpaankin suuntaan mentyämme Maijunen huudahti laidalta: "Sitten nostakaa muutaman kerran itsenäisesti laukkaa ja jääkää kahdelle ympyrälle, te Aslan ja Riko tälle ja Sonja ja Nova tuolle kauemmalle". Nostin muutaman kerran laukkaa ja Sonja tuntui mukavalta. Sitten jäimme Nipsun kanssa ympyrälle hetkeksi, jonka jälkeen Maijunen sanoi, että vielä toiseen suuntaan. Sonja meni nätisti näinkin. Kun laukat oli molempiin suuntiin otettu, Maijunen kertoi säännöt ensimmäiseen leikkiin: Talli palaa. Koska porukkaa oli vähän, sovimme, että muutamat kirjaimet otettiin pois käytöstä.
Ensimmäisenä Aslan ja tämän ratsastaja menivät keskelle ja me muut menimme kukin oman kirjaimen luokse. Elliksi paljastunut tyttö huudahti keskeltä: "Talli palaa!". Jokainen yritti tunkea valitsemansa kirjaimen kohdalle, mutta vierasta ratsukkoa nopeampi Aslan ja Elli ehtivät kirjaimelle ensin. Ylimääräinen ratsukko käveli keskelle, ja ratsastaja huudahti tunnuslauseen. Kipitin Sonjan selässä ravissa vastakkaiselle kirjaimelle, mutta juuri kun olin parin metrin päässä siitä, Nipsu Novan kanssa kiilasi eteemme ja vei kirjaimen. Hän naurahti, ja sanoi vinkaten silmäänsä: "Parempi onni ensi kerralla". Menimme Sonjan kanssa keskelle ja katselin hetken, minne Nipsu suunnitteli menevänsä. "Talli palaa!" naurahdin ja patistin Sonjan laukkaan - tällä kertaa ehdimme ennen Nipsua paikalle ja virnuilin hänelle ilkikurisesti. Tiukkaa taistelua kirjaimista jatkui noin vartin, jonka jälkeen Maijunen huudahti seuraavan leikin nimen: peili.
Sovimme sääntöjen kertauksen jälkeen, että minä aloittaisin peilinä. Käänsin Sonjan L-päätyyn nenä kohti seinää. Muut olivat lähtöviivalla ja kuulin pientä hiippailua. Käänsin Sonjan takaosakäännöksellä, mutta kaikki olivat paikoillaan vilkuillen toisiaan. Hymähdin, ja käänsin tamman takaisin, ja hetken päästä kääntyessäni huomasin vieraan ratsukon hevosen jalkojen liikahtavan. "No eikä", ratsastaja voivotteli, mutta tyytyi palaamaan takaisin lähtöviivalle. Seuraavan kerran en ehtinytkään kääntyä, kun Aslan ja Elli tulivat peili-viivan yli. Peili vaihtui ja aloitimme lähtöviivasta. Maijunen katseli hymyillen meitä, kun nauroimme iloisesti ja yritimme pitää ponimme kurissa. Kaikki olivat kympillä mukana, mutta 10 minuutin päästä oli aika vaihtaa leikkiä, jotta kaikki ehdittäisiin käydä läpi. Tunti oli puolessa välissä, joten vielä oli kaksi leikkiä leikkimättä. Seuraava oli tuolileikki, tosin heinäpaaleilla ja tätä varten minä ja Siiri ("vierailija") menimme auttamaan Maijusta raahaamaan paalit maneesin keskelle ympyrän muotoon. Nostin kaksi pikkupaalia päällekkäin ja ryhdyin kantamaan niitä. "Oops!" kuului edestäni, kun sillä hetkellä sokeana törmäsin Siiriin, joka kantoi yhtä paalia, mutta jutteli samalla Maijuselle. Rymähdimme molemmat kolmen paalin sekaan ja nauroimme vatsat kippurassa. Nauramisemme ei tahtonut loppua, ja vaivoin pääsimme ylös jatkamaan raahaamista. Seuraavat paalit kannoin yksitellen...
Ringin ollessa valmis, ja meidän ollessamme hevosten selissä, Maijunen laittoi "Petteri Punakuonon" soimaan ja lähdimme kaikki kävelemään vastapäivään. Pari kierrosta, ja musiikki loppui - kaikki pomppasivat hevosten selästä alas ja Elli päästi Aslanin kokonaan irti yrittäessään löytää itselleen vapaata paalia. Hän kuitenkin tippui pelistä ja tyytyi katsomaan vierestä. Seuraavaksi Maijunen laittoi "Kulkuset"-kappaleen soittimeen ja koska musiikin rytmi oli nopeampi, ravasimme kaikki kolmestaan paaleja ympäri. Kun musiikki stopattiin, hyppäsin Sonjan selästä pienessä vauhdissa ja istahdin paalin päälle. Nipsu tippui pelistä. Yksi paali, kaksi ratsukkoa, Siiri ja Riko sekä minä ja Sonja. Hyppäsin ratsuni selkään ja vuorossa oli "Pikkuoravien joululaulu", kaikenlisäksi remix-versiona. Saimme patistaa molemmat hevoset laukkaan ja siitäkös hevoset innostuivat. Riko pukitti. "Kakkua!", Nipsu ehti huutaa, ennen kuin kuului Wooooouu! *Tumps*. Nainen lennähti selästä ja Jaska pääsi irti ja revitteli maneesia ympäri hetken. "Hups", Siiri sai sanottua naurunsa keskeltä, ja tästä tiesimme, ettei hänelle ollut käynyt kuinkaan. Ilkikurisen rautiaan ponin ilme oli näkemisen arvoinen, kun ruuna viiletti ympäri hallia. Lopulta Maijunen ja Elli sai ponin kiinni, joka oli hionnut täysin ja puuskutti edelleen. Minä ja Siiri vilkaisimme toisiamme ja hetkessä juoksimme molemmat viimeiselle paalille. Istahdimme molemmat yhtä aikaa, joten voitto jakautui kahdelle. Siiri nappasi poninsa ja kaikki kiipesivät uudelleen ratsujensa selkään.
Maijunen vilkaisi kelloa. Kello oli jo kymmentä vaille seitsemän, joten päätimme jättää väri-leikin sikseen ja aloittaa loppuverryttelyt. Loppuverryttelyiksi teimme kaikki voltteja ja suunnanmuutoksia omaan tahtiin, yrittäen parhaamme mukaan välttää törmäyksiä ja muita kolareita. Kun kaikki olivat tyytyväisiä, lähdimme yhdessä maneesista pois sammuttaen valot ja sulkien ovet. Tämä oli varmasti maailman hauskin ja vauhdikkain leikkitunti ikinä, tulisin ihan varmasti toisenkin kerran, jos tälläinen järjestettäisiin! Talutimme hevoset tyytyväisinä talliin.
Vein Sonjan karsinaansa ja nappasin suitset heti aluksi pois. Pestyäni kuolaimet ja niputettuani suitset laitoin ne paikoilleen ja menin Sonjan luokse takaisin. Otin harjat esiin. Puhdistin ensin kaviot, jonka jälkeen kävin pölyharjalla tamman rungon läpi. Rapsuttelin sitä välillä, samalla kun se söi heiniään. Pölärin jälkeen otin pehmeän "viimeinen silaus"-harjan, jolla harjasin vielä kerran hevosen. Jalat putsasin kovemmalla sualla ja harjan ja hännän jouhet selvitin sormillani ja piikkisualla hellästi. Pääharjalla harjasin pään ja tamma oikein työnsi turpansa minua kohti harjatessani hevosen otsatukan alta paljastuvaa otsaa. Vein harjat takaisin paikoilleen ja etsin Maijusen käsiini. "Laitanko Sonjalle jonkun fleecen, se hikosi hieman?" kysyin ja Maijunen näytti minulle Sonjan loimet. Valitsin tummansinisen fleece-loimen ja loimitin karsinan luona tamman. Kävin hakemassa vielä rehuvarastosta muutaman leivän ja porkkanan ja pilkottuani ne annoin ne Sonjan ruokakuppiin. Se rouskutti niitä tyytyväisenä. Lakaisin tamman karsinan edustan ja vietyäni harjan takaisin paikoilleen, sanoin Sonjalle heipat ja lähdin aivan oikeata tietä pitkin kotiin päin - tällä kertaa en jaksanut enää mennä mitään kinttupolkuja, jotka olivat täynnä lunta...
6.11.2009 - Tänään, illan pimetessä virkeä tammaneiti asteli Mustikkamäen pihassa ensimmäistä kertaa elämässään. Se ei kärsinyt matkasta minkäännäköistä väsymystä ja muutenkin käyttäytyi matkan ajan oikein säädyllisesti. Paljon odotuksia on minulla tältä tammalta, toivottavasti yhteistyä sujuu jatkossakin.
- Maijunen
virtuaalihevonen